Joonas Korolainen

Paikallisrahat ja evolutiivinen rahareformi

  • Paikallisrahat ja evolutiivinen rahareformi

Nykyinen luontiprosessinsa vuoksi velkaluontoinen raha ei tee hyvää paikallisen tason talouksille, pienille toimijoille ja tavallisille ihmisille. Tähän on julkisesti esimerkiksi Sveitsissä ja Islannissa tarjottu ratkaisuksi rahareformia, jota myös Suomessa on jo vuosia ajanut Suomen Talousdemokratia Ry. Kannatan rahareformia itsekin, mutta mieleeni heräsi ajatus siitä, voisiko sellaisen saada aikaan muutoinkin kuin suoraan virallista rahayksikköämme ja sen ominaisuuksia muuttamalla. Nimittäkäämme ehdottamaani lähestymistapaa vaikkapa evolutiiviseksi rahareformiksi, josta kerron tuonnempana. Ensin kuitenkin pohjaan hieman taustaa muutamin esimerkein siitä, mitä ovat paikallisrahat.


Ennen vanhaan sivilisaatioilla oli usein useampi valuutta, esimerkiksi hopearaha ulkomaankauppaan ja ohra sisämaankaupan välineenä. Tällöin ulkomaankaupan puute ei vaikuttanut yhtä voimakkaasti sisämaan talouteen. Muun muassa tähän ajatukseen ovat pohjanneet monet paikallisrahaa ajavat mielipiteensä. Paikallisraha on siis termi, jota käytetään kansallisrahan rinnalla rajatulla alueella käytettävästä valuutasta. Yksi yhteinen hyöty kaikille paikallisrahoille on se, että yksilö voi ostokäyttäytymisellään vaikuttaa suuremmassa määrin asiakkaidensa ostovoimaan. Mitä pienempi järjestelmä, sitä nopeammin siis oma kulutuksesi vaikuttaa tuotteittesi kysyntään. Yhteinen itsestäänselvä heikkous näille valuutoille taas on yksilön kannalta se, ettei niitä voi käyttää muualla kuin paikallisesti niiden toimijoiden keskuudessa, jotka ovat ne maksuvälineeksi hyväksyneet. Muuten eri paikallisvaluuttojen heikkoudet ja vahvuudet riippuvat erittäin paljon paikallisrahan tyypistä ja sen ominaisuuksista. Annan nyt muutaman esimerkin erityyppisistä paikallisrahahankkeista.

 

Nyttemmin käytössä olevista paikallisvaluuttatyypeistä useimmat voidaan luokitella LETS-järjestelmiksi (Local Exhance Trading System), jotka ovat korottomaan velkaan perustuvia vaihtopiirejä. Tällaiset järjestelmät ovat todistetusti parantaneet paikallisella tasolla elintasoa, työllisyyttä ja yhteisöllisyyttä, ainakin niin pitkään, kun yksittäisen järjestelmän koko on pysynyt maksimissaan 500 ihmisen rajoissa. Tätä suurempiakin, jopa kolmen miljoonan jäsenen LETS-yhdistyksiä on visioitu, muttei tietääkseni koskaan käytännössä kokeiltu. LETS-järjestelmässä kannustetaan jäseniä korottomaan velkaantumiseen, sillä yhden jäsenen alijäämä johtaa muiden pääsemiseen saamapuolelle. Kaikkien kredit-puolella olevien tilien saldo vastaa siis muiden debettiä. Velkaantumiseen voidaan myös kannustaa, sillä LETS-raha ei voi koskaan olla vallan väline. Kukaan ei tarvitse sitä epätoivoisesti, sillä sitä voi yksinkertaisesti tehdä itse. Omistamalla paljon paikallisyksikköjä kukaan ei voi pakottaa toista tekemään työtä juuri itselle, eli niiden panttaamisestakaan ei ole merkittävää hyötyä. Ainoa paine tehdä työtä syntyy velvollisuudentunteesta muuta ryhmää kohtaan.

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa ongelmaksi tuli rahan panttaaminen. Freischaft-liikkeen jäsen Hans Timms perusti järjestön laskemaan liikkeelle täydennysrahana leimaseteleitä, jotka perustuivat Silvio Gesellin kirjoituksiin. Gesellin ajatuksia leimaseteleistä kehui muuten aikoinaan itse Keynes. Näissä leimasetelijärjestelmissä rahan panttaamisen hintaa lisättiin vaatimalla rahaan lisättäväksi leimamerkkejä, joilla sen arvo vahvistettiin säännöllisesti uudelleen. Pikkukylässä nimeltä Schwanenkirchen avattiin uudelleen käytöstä poistettu kaivos, joka maksoi palkkaa Timmsin järjestön visioimana rahana, wäroina. Wäroja saatiin hyväksymään maksuvälineenä paikalliset kyläkaupat, jotka vuorostaan painostivat myös tukkumyyjät ottamaan kyseistä valuuttaa vastaan. Tukkumyyjät puolestaan kierrättivät wärat tavarantoimittajilleen, jotka käyttivät ne ostaakseen kaivoksen hiiltä. Timmsin järjestö laski liikkeelle vain 20 000 wäraa, mutta vuosina 30-31 niitä käsitteli jopa 2,5 miljoona ihmistä niiden nopean kierron vuoksi. Saksan hallitus kauhistui ja torppasi hankkeen 1931 inflaation pelossa. Itävallassa kehiteltiin hieman myöhemmin samalla mallilla rahayksikkö wörgl. Tästä kokeilusta kertova saksalainen teksti kertoo, että kukin paikallisseteli vaihtoi ensimmäisenä vuotenaan omistajaa keskimäärin 463 kertaa, verrattuna kansallisrahaan jolla tämä luku oli 213. Wörgl piristi selvästi sen käyttöön ottaneen alueen taloutta ja lisäsi työllisyyttä, ja valtiokin oli kokeilun suhteen melko myötämielinen. Tosin Itävallan keskuspankki aloitti oikeusjutut pelätessään menettävänsä inflaation hallinnan. Samanlaisia järjestelmiä syntyi tämän jälkeen myös Yhdsysvaltoihin ja Ranskaan, mutta molempien maiden hallitukset kielsivät ne, sillä nämä pelkäsivät rahajärjestelmän demokratisoitumista hallituksen käsien ulottumattomiin.

 

1972, vähän aikaa dollarin kultakannan irroittamisen jälkeen, Exeterissä New Hampshiressä Ralph Borsodi lanseerasi hyödykkeisiin arvonsa perustavan rahayksikön, constantin. Constantin arvo määräytyi tietyllä määrällä kolmeakymmentä perushyödykettä: kulta, hopea, rauta, alumiini, lyijy, kupari, nikkeli, tina, sinkki, öljy, vehnä, ohra, riisi, ruis, kaura, soija, maissi, villa, puuvilla, kaakao, kahvi, kopra, nahat, juutti, kumi, sementti, rikki, sokeri, maapähkinät ja puuvillan siemenet. Constantin haltijat saattoivat myydä ne milloin tahansa näiden hyödykkeiden silloisella kokonaishinnalla. Constantin arvo laskettiin uudelleen joka kuukausi, ja omistajien yllätykseksi se nosti arvoaan dollariin nähden. Borsodin mukaan rahayksikkö olisikin voinut herättää enemmän kiinnostusta, jos yritykset olisivat ilmoittaneet hintansa constanteina ja pankit tarjoneen constant-lainoja. Kokeilu jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä silloin 86-vuotias Borsodi ei mielestään voinut enää ottaa vastuuta kansainvälisen rahayksikön liikkeelle laskevan pankin perustamisesta ja ylläpidosta. Samankaltaista hyödykkeisiin perustuvaa rahayksikköä ideoi myös Robert Swann, joka visioi energiaan sidottua valuutan arvoa. Tällaista ei kuitenkaan koskaan kokeiltu.

 

Yksinkertaisimmillaan paikallisraha voi olla vain kansallisrahan paikallinen vastike. Näitä on Suomessa jo useammalla paikkakunnalla, ja tällainen on myös Toholammilla käytössä oleva toho, jonka arvo siis määräytyy suoraan euron arvon mukaan. Ongelmallista tällaisessa rahayksikössä on se, että yksilölle on hyödyllisintä käyttää mieluummin kansallisvaluuttaa, mikäli ainoa paikallis- ja kansallisvaluutan ero on sen maantieteellinen käyttömahdollisuus. Tällaisetkin paikallisvaluutat ovat siitä huolimatta hyödyllisiä paikallistaloudelle, mikäli ihmiset saadaan niistä yhteisöllisten hyötyjen nimissä innostumaan.

 

Tässä oli paikallisrahojen eri tyypeistä vain muutama esimerkki. Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että hyvin suunnitellut paikallisvaluutat ovat aina piristäneet paikallista taloutta ja parantaneet alueen ihmisten asemaa ja elintasoa. Jos kiinnostuksesi aiheeseen heräsi, suosittelen vahvasti kirjaa nimeltä Nykyaikainen paikallistalous (Richard Douthwaite, 2004).


Ja nyt, kun olen ehkä herättänyt pientä perusajatusta siitä, mitä paikallisraha voi käytännössä olla, pääsemme itse ehdotukseen. Yksinkertaisesti evolutiivinen rahareformi mahdollistettaisiin seuraavalla tavalla: Vaihtoehtoisten, rinnakkaisten valuuttajärjestelmien perustamisesta ja ylläpidosta tehdään mahdollisimman helppoa. Tällöin aidosti toimivat järjestelmät ennen pitkää leviävät, ja voivat osittain korvata nykyisin käytössä olevaa valuuttaa. Lisäksi niiden tai virallisen rahayksikön epäonnistuessa on jo valmiina käytössä rinnakkaisia valuuttajärjestelmiä, joihin tukeutua. Samoin kynnys siirtyä valmiiksi kenttätestattuun ja jo käytössä olevaan rahayksikköön myös virallisesti pienenisi huomattavasti, mikä edesauttaisi varsinaisen rahareformin toteutumista. Yhtenä esimerkkinä näiden järjestelmien helpottamiseen olisi muun muassa muuttaa nykyisen verolainsäädännön käytäntö, jossa vaihtotyön katsotaan olevan kaksi toisistaan irrallista työsopimusta, jonka vuoksi sillä on kaksinkertainen verotus.

Uskon tämän vaihtoehdon olevan myös realistinen, sillä sen voi perustella pätevästi kolmelle suurelle puolueellemme. Kokoomuksen ajama vapaa markkinatalous perustuu siihen, että voin kuluttajana vapaasti vaihtaa toimijaa, jos en ole yhteen tyytyväinen. Markkinatalousliberalistithan hyppivät riemusta, jos saman voisi tehdä myös valuutan suhteen. Paikallisrahoilla on ympäri maailman ollut positiivisia vaikutuksia paikallistalouksiin, ja syrjäseutujen asiaa ajavalle Keskustalle tämä ei voi olla kuin hyvä asia. SDP taas varmasti arvostaa paikallisrahojen tuomaa työllisyysvaikutusta ja työluokan elintason nousua. Samoin talouspoliittisesta vallasta ainakin osa ajautuisi pikkuhiljaa paikallisemmalle tasolle.

 

Toivoisin kommenttiosiolle paljon keskustelua, niin ideoina ajatuksen eteenpäin viemiseksi, kuin myös kritiikkinä siitä, mitä olennaista olen mahdollisesti jättänyt huomioimatta mielipiteessäni.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän LeoMirala kuva
Leo Mirala

Jos 15 vuotta sitten unelmoin samasta asiasta:
"Nykyisin globaalissa markkinataloudessa eläessä jos minulla ei ole rahaa, en voi ostaa uusia keittiökalusteita enkä teettää. Käytettävissä on kuitenkin kaikki tarvittavat resurssit: Minulla on aikaa ja taitoa tehdä tarpeellista työtä ja sillä maksaa ostokseni, kylässä on työttömiä puuseppiä, materiaalikin on tarjolla. Valtakunnallinen raha estää keittiön remontoinnin mutta paikallisraha toisi ratkaisun. Seuraavassa esimerkkejä sen soveltamisesta:

Mustonen tekee Keskiselle remonttia viikon. He sopivat, että tuntihinta on 50 kainuunmarkkaa. Aikaa menee 30 tuntia. Työn valmistuttua he ilmoittavat siitä kirjanpitäjälle, joka kirjaa Mustosen tilille plussaa 1500 ja vastaavan summan miinuksena Keskiselle. (Oravannahatkin olivat aikoinaan tilivaluutta, ei niitä kanniskeltu repussa kauppamatkoilla.)

Työttömällä Moilasella olisi hyvää aikaa tehdä kaikenlaista, hän voisi aurata teitä, siivota, kuskata mummoja kauppaan, pilkkoa puita, tehdä remonttia. Näistä töistä voisi osan ottaa paikallisrahana. Tilille kertyneillä saamisillaan Moilanen voisi ostaa vaikkapa elintarvikkeita viljelijöiltä.

Maanviljelijä Kauhanen tai puutarhuri Jokinen voisivat myydä tuotteitaan paikallisrahalla. Heillekin kertyisi tilille saamisia. He voisivat ottaa kiireimpänä aikana vaikkapa opiskelijan töihin. Talvella kun opiskelijalta loppuu rahat ja ruoka, hän tilaisi siankasvattajalta kerran kuussa 15 kilon palvikinkun ja luomukauraryynejä pari kiloa.

Jos joku koululainen ei pysy kunnolla opetuksessa mukana, vanhemmat voisivat ostaa opettajalta yksityisopetusta jälkikasvulleen. Opettaja ostaisi vuorostaan paikallisrahalla vaikkapa jotain työsuorituksia kesämökilleen.

Kauppias voisi ostaa paikallisrahalla lähiseudulta lihaa, kalaa, vihanneksia ja myydä niitä niin, että osa hinnasta on virallista ja osa paikallista rahaa. Kauppiaan myynti paikallisrahassa riippuisi siitä, miten paljon hän pystyy ostamaan paikallisrahalla. Asiakkaille on edullista ostaa paikallisrahallaan niin paljon kuin mahdollista.

Minä korjailen naapureiden sähkölaitteita. Yksi naapuri pitää vanhan Toyotani kunnossa, toinen tekee putkityöt. Erillistä tilinpitoa ei tarvita, autetaan toista kun on tarve. Tähän tapaan toimien ihmisyhteisöt on eläneet jo ennen kivikautta.

TV2:ssa oli 24.3.2000 ohjelma Kendalissa Englannissa toimivasta paikallisyhteisöstä otsikolla Oravannahat takaisin. Rahayksikön nimi on kent alueen läpi virtaavan Kent-joen mukaan. Ohjelman sisältöä: Kylät pysyvät hengissä, kilpailu ei hetkauta kyliä, työn arvo pysyy, on paljon sosiaalista kanssakäymistä, ei korkoa, lainaa saa ilmaiseksi, raha pysyy kylässä, luomutuotteita, puuseppä ottaa maksuksi puolet kentteinä, taloja kunnostetaan kenteillä, myytäviä tuotteita ja palveluja on 200, niistä on luettelo internetissä, lisäksi kaksi kertaa vuodessa julkaistaan lista, liittymislomakkeessa tulokas kertoo mitä tarjoaa ja mitä haluaa, erotessa tilin oltava nollilla, vuosikokous, johtoryhmä.

Luulen, että yksinkertaisinkin verovirkailija pystyy estämään tällaisen globaalia markkinataloutta uhkaavan vaaran, jos joku kainulaisyhteisö sitä yrittäisi. Mutta voinhan minäkin kuvitella ja toivoa ihmettä. "Niin kauan oomme orjina, kuin meill’ on orjan luonto."
http://www.kolumbus.fi/leo.mirala/Tutkimuksia/valu...

Käyttäjän NinaPalomki kuva
Nina La

Paikallisraha voisi olla todellakin hyvä vaihtoehto. Sillä saataisiin elvytystä sinne, mihin halutaan.

Olen myös rahareformin kannalla.

Toimituksen poiminnat