*

Joonas Korolainen

Populismin kahdet kasvot ja imperiumin elinikä

  • Donald Trump, Yhdysvaltain tuleva presidentti
    Donald Trump, Yhdysvaltain tuleva presidentti

Vapaan maailman johtajaksi valittiin juuri miljoonaperijä ja bisnesmies Donald Trump, joka vastoin oman puolueensakin alkuperäistä tahtoa keräsi yllättävän määrän ääniä usein vihamielisillä ja vähintäänkin populistisilla puheillaan. Tähän väliin kannattaakin tarkastella lähemmin käsitettä nimeltä populismi, joka varsinkin viime vuosina on saanut hyvin negatiivista kaikua taakseen.

Jo Platon aikoinaan puhui poliittisen vallan luonnollisesta kiertokulusta, jossa demokratia muuttuu väistämättä hiljalleen oligarkiaksi, minkä jälkeen populistinen voima, usein yksittäinen hyvä puhuja, saa keskitettyä valtarakenteisiin kyllästyneen kansan taakseen, ja tuloksena on diktatuuri. Diktatuurit johtavat taas ennen pitkää vallankumoukseen ja uuteen demokraattiseen vaiheeseen. Vaikka Platonin mallissa on paljon yhteneväisyyksiä toteutuneen historian kanssa, näemme pidemmän kokemuksen ja tutkimuksen kautta nyt, ettei yhteiskunta voi aina muuttua yhtä yksiselitteisesti. Esimerkiksi Platonin mainitsema populistinen voima ei aina muutu diktatuuriksi. Tämä nähtiin muun muassa 1960-luvun USA:ssa, jossa populistiset kansanliikkeet saivat aikaan valtarakenteiden voimakasta demokratisoitumista. Toisaalta moderni maailma näki jo 1930-luvulla, kuinka Saksassa täysin laillinen populistinen puolue saatuaan itselleen valtaa sai aikaan hirvittäviä yhteiskunnallisia muutoksia ja johti jopa kansanmurhiin.


Kaikki politiikka, korostuneesti juuri populistinen sellainen, on pohjimmiltaan identiteettipolitiikkaa. Tämä tarkoittaa sitä, että erityisesti äänestäjäkunnassa ja vaaleissa vahvimman pohjan puolueiden ja poliitikkojen kannatukselle muodostaa tietynlainen "me ja nuo" -vastakkainasettelu, tietyllä tasolla siis ystävä-vihollinen -jako. Varsinaiset päätettävät asiat ovatkin tavallaan vain tämän vastakkainasettelun jaosta kumpuavia näkemyseroja. Mikäli jaamme politiikan kentän vasen-oikea -jaolla, voimme tarkastella tämän jaon eroavaisuuksia eri puolilla. Vasemman laidan populismi jakaa ihmiset yleensä rikas-köyhä -jaolla, ja kritisoi erityisesti sen hetken valtaapitäviä. Vasemman laidan ideologinen jako siis koskee ihmisen valtaa toisiin ihmisiin nähden, jonka vuoksi vasemman laidan "vihollinen" voi muuttaa statustaan näin halutessaan. Viime aikoina länsimaissa kannatustaan kasvattaneen oikean laidan populismin jako taas liittyy usein ihmisen syntyperäisiin ominaisuuksiin, kuten rotuun ja kansalaisuuteen, jolloin tiettyyn kategoriaan jaettu ihminen tulee pysymään siinä lopun ikäänsä. Oikean laidan populismi arvostaa myös perinteitä uudistusmielisyyden ohi, mikä on varsinkin viime aikoina näkynyt tietynasteisena tiedevastaisuutena. Populismi itsessään ei välttämättä ole paha asia. Erityisesti yhteiskunnassa, jossa valta on päässyt luisumaan tavallisen ihmisen käsistä, populismi heijastaa näiden tavallisten ihmisten sielunmaailmaa ja mielipiteitä. Ja vaikka näillä tulee aina olla painoarvoa, ja vaikka ne kuvastavat omalla tavoillaan yhteiskunnan konkreettisia ongelmia, eivät ne aina ole yhteydessä tosiasioihin tai rationaalisuuteen, minkä vuoksi erityisesti viime vuosina populismin suosiota on jopa pelätty.

Jos palaamme nyt USA:n presidentinvaaleihin, niin puolisen vuotta sitten näimme puolueiden ehdokaskisoissa vielä molempien mainittujen laitojen populisteja. Demokraattien kisassa avoimen sosialistinen Bernie Sanders puhui keskiluokan katoamisesta, rahan vallasta poliittisessa päätöksenteossa, ja ihannoi omien sanojensa mukaan Pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Republikaanien puolella Trump taas herätteli tämänhetkisiin valtarakenteisiin kyllästyneitä konservatiiveja muun muassa avoimella poliittisen korrektiuden vastustuksella ja maahanmuuttovastaisuudella. Sittemmin Sandersin kansanliikemäistä kannatusta nauttinut kampanja jyrättiin demokraattien ehdokaskisassa hyvin epädemokraattisin keinoin. Näin yksi populistinen voima tukahdutettiin, jolloin ainoa jäljelle jäänyt sai uutta painoarvoa ja siten Trump kasvatti kannatustaan, kun hän näihin aikoihin alkoi vielä ujuttaa puheisiinsa edellä mainittuja Sandersin kamppanjan polttopisteitä.

Mutta kuinka tästä eteenpäin? Monet Trumpin autoritääriset mielipiteet ovat herättäneet suoranaista pelkoa, erityisesti vasemman laidan kannattajissa. Trump on tosin itsekin ylpeä arvaamattomuudestaan, emmekä kukaan tiedä, millainen presidentti-Trump on verrattuna ehdokas-Trumpiin. Hyvin todennäköistä on, että vaaleissa kuultuja radikaaleja toimia ei tulla näkemään, vaikka republikaanit nauttivat nyt sekä presidentin tuolista sekä enemmistöstä senaatissa, sillä Trumpin impulsiivisuutta rajoittaa varmasti ensimmäisenä jo hänen oma puolueensa. Luultavimmin republikaanit käyttävätkin nyt tätä tilaisuutta hyväkseen, ja ajavat tuttua yksityistämispolitiikkaansa ja sosiaaliturvan alasajoa. Tosin uusien vaalien häämöttäessä parin vuoden päässä tulisi republikaanien kannatus alempien tuloluokkien piirissä romahtamaan, mikäli nämä toimet  kurjistaisivat köyhempien ihmisten elämää liikaa. Eli status quo ei välttämättä katoa Trumpin nimityksenkään jälkeen mihinkään.

Jos taas Trump saa läpi kaikkein radikaaleimpia ehdotuksiaan sellaisenaan (mitä tosin epäillen hänen itsekään koskaan tarkoittaneen), tai kyseenalaisen taloussuunnitelmansa, päästäänkin toiseen aiheeseen, eli imperiumin elinikään. Roomasta Portugaliin ja Isoon-Britanniaan, jokaisen imperiumin kehitys ja ikäkin on suurin piirtein samankaltainen. Sir John Bagot Glubb (1897-1987) historiallisia imperiumeja tutkittuaan hahmotteli niiden kehityksen seuraavanlaiseksi (suluissa vapaamuotoiset suomennokset):

1. The age of pioneers (Uudisasukkaiden aika)
2. The age of conquests (Laajentumisen aika)
3. The age of commerce (Kaupankännin aika)
4. The age of affluence (Rikkauden aika)
5. The age of intellect (Älykkyyden aika)
6. The age of decadence (Rappion aika)
7. The age of decline and collapse (Romahduksen aika)

Kokonaisuudessaan Glubb arvioi näiden vaiheiden yhteiskeston eli imperiumin keskimääräisen iän olevan noin 250 vuotta. Näistä vaiheista Rappion ajalle toinen, ehkä tutumpi, nimitys  on "leipää ja sirkushuveja"-vaihe, jonka ominaisuuksiin kuuluvat muun muassa korruption kasvu, huippuarvostetut urheilijat sekä viihteen ylitarjonta ja -kulutus. Jos tarkastelemme Yhdysvaltoja näiden termien puitteissa, voimme tulkita rappion ajan olleen meneillään jollain tasolla ainakin vuosituhannen vaihteen tietämiltä näihin päiviin. Voisiko siis Trumpin valinta vapaan maailman kulutusyhteiskunnan johtajaksi olla ensimmäinen merkki rappion ajan hiljallisesta vaihtumisesta romahduksen ajaksi liki 240-vuotiaissa Yhdysvalloissa?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat